Kaivattuun Suomen uuteen nousuun tarvitsee nimittäin paremman motivaattorin kuin mahdollisimman pienen loppulaskun hyvinvointivaltion valojen sammuessa.

Jos jostain ei ole nimittäin varaa säästää, niin unelmista ja uskosta siihen, että parempi tulevaisuus on edelleen mahdollinen.

Lama ja masennus ovat englanniksi sama sana, eikä ihme.

Realismia ei ole säästää tulevaisuudesta, realismia on ymmärtää, että vain selviytyminen ei riitä luomaan hyvää elämää. Kriisit eivät ole koko elämä. Niin kauan kuin on elämää, on muutakin.

Voi tietysti ajatella, että vähän kun rakenteita ravistellaan, sääntelyä puretaan, veroja leikataan ja saadaan luovaa tuhoa aikaan, jotain uutta alkaisi kasvun raunioista syntyä.

Kadonnutta tulevaisuudenuskoa, alkuunsa päättyneitä työuria ja inhimillisiä menetyksiä ne tuskin paikkaavat.

”Realistisen talouspolitiikan” ajatus velkataakan ja yli varojen elämisen syntien kantamisesta, ikuisesta velasta jälkipolville ja ylikalliin hyvinvointivaltion rippeiden kuittaamisesta velkojille on mainioin peruste leikkauspolitiikalle, mutta talouskasvulle se on myrkkyä, jos sitä tavoitellaan.

Vastakkaiseen kuin dei-opukset

Struggling to translate, but

”syvästä valtiosta” syvän päädyn valtioon.

Tulliraja perkule!